Vastaatko huutoon?

Seurasin eräänä päivänä kuusi- ja neljävuotiaiden lasten touhuja. Kyseessä oli leikki, jossa autot olivat hyviksiä, barbit hyvisten kavereita ja dinot pahiksia.

Leikki eteni suurin piirtein näin: ”Sopisiko, että nyt nää tulisi niiden luokse?” ”Joo sopii, ja sitten nää käy ajamassa noi pahikset pois.”  Tai ”Sopisiko, että nyt nää olis kavereita ja menis uimaan?” ”Joo sopii ja ne hyppäis tästä jokeen.” Nämä ”sopisiko – sopii” tai ”sopisiko – vai sopisiko ensin…” -lausahdukset toistuivat läpi leikin.

Huomioni kiinnittyi siihen, että jokainen lapsen lause sai vastauksen tai reaktion toiselta lapselta. Lapsi ei jäänyt yksin ajatuksensa kanssa. Nämä pienet ihmiset olivat toisiinsa ja leikkiin kytköksissä.  

Aloin tarkemmin miettiä tuota vastaamista ja kytkeytymistä ihmisten välisissä kohtaamisissa. Perheterapeutti ja työnohjaajakouluttaja Pekka Holm pitää vastaamista yhtenä elämän jatkuvuuden edellytyksistä. Sosiaalipsykiatrian professori Anderseniin viitaten hän kertoo lapsen syntymästä ja siitä kuinka parkuva lapsi lasketaan isän käsille, missä hän rauhoittuu. Tarinan koskettava opetus on: elämässä on kyse siitä, miten vastaamme toistemme huutoon.

Arjessa on useita ohimeneviä tilanteita, niin puheissa kuin teoissakin, jotka eivät kaipaa sen suurempaa huomiota toisilta ihmisiltä. Hommia hoidetaan ja ruokaa laitetaan. Mutta arkipäiviin mahtuu myös hetkiä, jolloin kaipaisi toisten reagointia ja kokemusta siitä, ettei huuda tuuleen. Erityisen suuri tuo kaipaus on silloin, kun elämä on tuonut eteen vaikeita asioita.

Miten silloin voisi toimia ja auttaa toista? Mitä vastaaminen on käytännössä? Vastaaminen ei Holmin mukaan tarkoita vastauksen antamista (engl. answering) vaan reagoimista (responding) toiseen ihmiseen. Vastaaminen tapahtuu kytkeytymällä toiseen, hänen kokemukseensa ja sanoihinsa. Vastaaminen on läsnäolevaa kuuntelemista. Se on hyväksyvä katse, rohkaiseva hymy tai lohduttava kosketus. Se on toisen sanoihin pysähtymistä ja tilan antamista puhumiselle: ”Sanoit olevasi pettynyt. Mitä kaikkia muita tunteita tai ajatuksia sulla ehkä tähän liittyy?”.

Vastaaminen on siis sitä, että toista –lasta, puolisoa, ystävää tai kollegaa– ei ohiteta. Häntä ei jätetä ajatuksineen yksin. Hänen huutoonsa, on se sitten korvin kuultavaa tai äänetöntä, vastataan.

Lasten leikissä toisen sanoihin vastaaminen loi vahvan yhteyden ja rakensi leikkiä eteenpäin. Ajatus ja toiminta kehittyivät, ja lapset uppoutuivat mielikuvituksen maailmaan: autot, barbit ja dinot kokivat uskomattomia seikkailuja. Uskon, että sama on vastaamisen kautta mahdollista myös meille aikuisille.

Lähde: Holm, P. 2020. Elämä on dialogiaa ja vastaamista. Ratkes-lehti 3–4, 37–40.

PS.  Idullan työnohjauksissa tulet taatusti kuulluksi ja vastatuksi. Ota vaan rohkeasti yhteyttä. Odotan sinua.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös